Istuin Loungessa. Oikeastaan vihasin
koko mestaa. Siltikin se oli ainoa mesta missä saattoi kuulla
runoutta ja stand- uppia saman illan aikana. Jos stand-uppia tai
runoutta ei ollut (kuten tilanne usein oli) paikalla oli joku bändi.
Tai ihan vain DJ soittamassa niitä samoja vanhoja levyjään ja
koittaen olla sortumatta mp3 muotoisiin tiedostoihin koneellaan.
Eräänä päivän päätin että
ammun poikkeuksellisen huonon runoilijan. Hän oli kirjaimellisesti
paskaa. Hän kirjoittikin paskasta. Rakkauden ikuisuudesta ja
rauhasta. "Ilman sinua en olisi mitään/vaikka kaiken omistaisin/niin en viihdyttäisi sillä ketään", hän lausui. Hirvittävän sokerista. Miltei sietämätöntä.
Odotin siis seuraavaa kertaa kun Hän esiintyisi. Hänellä oli kuitenkin päällä kirjoittajan blokki tai pikemminkin varastajan blokki. Mitään omaperäistä Hän tuskin oli ikinä kirjoittanut. Mokoma kusipää.
Odotin siis seuraavaa kertaa kun Hän esiintyisi. Hänellä oli kuitenkin päällä kirjoittajan blokki tai pikemminkin varastajan blokki. Mitään omaperäistä Hän tuskin oli ikinä kirjoittanut. Mokoma kusipää.
Jouduin odottamaan kauan. Todella
kauan. Aloin jo epäillä haluani tappaa Hänet. Kunnes eräänä
iltana Hän teki impromptu esiintymisen. En tiennyt siitä etukäteen
joten minulla ei ollut asetta mukanani. Kanta-asiakkaana minua ei
useimmin tarkistettu ovella joten aseenkantaminen sisälle klubille
ei ollut varsinainen ongelma. Ei oikeastaan koskaan. Portsari vain
nyökkäsi eteenpäin, kun tulin sisälle ja katsoin häntä hieman
kysyvästi. Jotkut tuoreemmat tutkivat välillä oliko minulla pulloa
mukana vai ei. Hekin tosin pintapuolisesti.
Hänen impromptu esityksensä aikana
muistin miksi halusin tappaa hänet. Runo oli lattea, muka angstinen
ja liian hienosteleva. Hän puhui Chivas Regalista... ei todellinen
runoilija tiedä sitä viskiä kuin nimeltä. Maistanut ehkä joskus
taiteiden yössä rahakkaamman herran kukkarolla. Rikas tekopyhä
paskiainen. Saa kohta mitä ansaitsee.
Katsoin aikataulua seinällä Hänen
esityksensä jälkeen. Hyvä Hän esiintyy vielä huomennakin. Menin
siis tiskille ja tilasin itselleni Johnny Walkerin Red Labelia ja
Karhua. Muuhun ei ollut varaa oikeastaan. Olin ylpeä siitä. Sitten
vierelleni ilmestyi Hän. Morjesti kuin vanhaa tuttua. Katselin häntä
hämmästyneenä. En ikinä ollut pitänyt häntä mukavana.
Mulkultahan hän näytti ja vaikutti. Lupasi kuitenkin tarjoamaan
Chivasia huikan. En pistänyt pahakseni tätä tarjousta vaikka se
tulikin mieheltä jonka aioin tappaa. Puhuimme niitä näitä.
Puhuimme Bukowskista, Dostojevskista, Burroughsista, Kafkasta
Cobainista, Lennonista ja muista rappion tähdistä. Hän ei
kuitenkaan pitänyt Keith Richardsista joten päätin silti pitää
hänet tappolistallani. Olihan hän elämäntapamulkku. Täysi
mulkero.
Seuraavana esiintymiskertana hänellä
oli basisti taustalla. Hyvä enemmän ihmisiä paikalla kun tapan
tuon pellen. Hän oli jälleen kerran kertomassa runoa rakkaudesta
kun päätin tehdä sen. Nousin ylös tuoliltani, kävelin lavaa
kohti vedin revolverini esiin ja vedin liipasimesta. PAM! Ja hän
horjahti taaksepäin epävarmana mitä juuri tapahtui. PAM! Ammuin
häntä toistamiseen ja hän kaatui maahan. Hänen ilmeensä oli
hämmentynyt, traaginen peräti. PAM! Ja ammuin vielä kerran.
Suoraan rintakehään. Hän makasi maassa ja oli hiljaa. Kaikki muut
huusivat apua ja koittivat päästä ulos. Olin ampumassa häntä
neljännen kerran kun tajusin mitä hän yritti sanoa runoillaan. Hän
rakasti minua. Kaaduin polvilleni ja itkin. Itkin kun portsarit
raahasivat minua pois. Itkin kun poliisit kuulustelivat minua. Itkin
vielä sellissäni ja oikeudenkäynnissäni.Tajusin vasta silloin
todella minkä virheen olin tehnyt. Hän oli vain viestinviejä
maailmassa joka on täynnä vihaa. Ja viesti oli rakkaus. Minulla
olisi selkeästi vielä paljon aikaa pohtia tätä vankilassa... jos
vaikka kirjoittaisi runoja?
Ammumme aina ne henkilöt jotka koittavat kertoa meille rakkaudesta tai pidämme heitä muuten vain huuhaana. Voisimmeko joskus muuttaa taktiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti